Kuumottaa hieman

En muista että kerroinko täällä blogin puolella, mutta sain uuden työpaikan tässä jokin aika sitten.

Päätin melkein viiden vuoden vaellukseni jonkinlaisena yksityisen sektorin vuokratyöläisenä, jossa minulle työntekijäjoukon jäsenenä annettiin aika paljon kaikenlaista rankkaa tekemistä ihan vaan yksin puurrettavaksi. Hain etenkin tänä vuonna paljon erilaisia töitä vähän paikasta kun paikasta ollen aktiivinen työnhaussa.

Oli pieni ihme että pääsin ns. "julkiselle" tekemään tätä lähes samaa hommaa nyt sitten kaikkien niiden hakeneiden joukosta.

Luonnollisesti en tietenkään kertonut haastattelussa että minulla tämä "pahamaineinen" sairaus sisässäni on, vaan kysyttäessä terveydentilastani tyydyin kierrellen ja kaarrellen toteamaan että olen kunnossa ja työkykyinen työtehtävääni.

Siitä lähtien sitten kun sain tietää saaneeni paikan olen kuumotellut täysillä tulevaa työhöntulotarkastusta. Ajattelin että se tarkastus tulisi eteen vasta jonkin ajan päästä työssä aloittamisen jälkeen, mutta nytpä sain tunteja sitten puhelun jossa tuleva esimieheni puuskutti pahoitellen puhelimeen käskyjä lähteä heti ja nopeasti sinne tarkastukseen. Asiasta olisi pitänyt informoida meitä jo melkein viikko sitten, mutta saikkua oli tullut  hänelle ja siksi asia oli unohtunut. Tyypillistä.

Noh, huomenna sitten minulla olisi tuo tarkastus. Sain täytettäväkseni erilaisia lomakkeita, joissa sitten tulee vastata vaikka mihin kysymyksiin terveydentilastaan. Osaan olen kyennyt vastaamaan rehellisesti ja osaan sitten taas en.

Työelämä on kova paikka nykyään varsinkin niille joilla jonkinlainen selkeä heikkous piilee sisimmässä. Kilpailu työpaikoista on kovaa ja armotonta oravanpyörässä juoksentelua, jossa lopulta on vain niitä voittajia joilla työpaikka löytyy ja niitä häviäjiä jotka jatkavat samaa vanhaa rataansa tai vaeltavat työttömyyskortistoissa vuodesta toiseen kun eivät muuta saa.

Olen tiedostanut tämän riskin siitä lähtien kun diagnoosini sain. Minusta on kuitenkin epäoikeudenmukaista ajatella etten saisi enää hakea alani töitä huolimatta sairaudestani, vaan minun pitäisi puurtaa yksin tuossa työssä niin pitkään kuin vain kestäisin ja sitten minut voisi heittää vaikka ojaan kun en siihen enää kykenisi.

Uskon vakaasti että jos olisin ollut rehellinen sairaudestani työhaastattelussa, jossa se ei oikeastaan tullut suoranaisesti esiin, niin tuskin olisin paikkaa saanut. En suoraan sanottuna luota siihen että mielikuvat tästä sairaudesta olisivat mitenkään kannustavat, vaikka onhan varmasti meitä työelämässä erinäisissä kaupungin ja kunnan töissä muutenkin.

En suoraan tiedä että miten tule huomenna käyttäytymään tuolla tarkastuksessa. Yöstä tulee pitkä ja raskas koitos unen suhteen, sillä minua jännittää nyt vietävästi ja erinäisiä peliliikkeitä on käytävä lävitse mielen pimennoissa huomista varten.

On vaikea sanoa miten olisi korrektia hoitaa tämä homma. Pyysin viime viikolla lääkäriltä lausuntoa työkyvystäni juuri tätä tilannetta varten, mutta en tietenkään voi tietää että miten siellä tarkastuksessa suhtaudutaan kun tai JOS kerran tästä sairaudestani siellä päädyn kertomaan. Joku lääkäri voi vaatia aika perusteellisenkin työkyvyn arvioinnin kun toinen taas sitten ei. Lisäksi postin lakkoileminen estää sen että saisin tuon lausunnon polilta mukaani, joten sikäli sen puuttuminen voisi myös pahentaa tilannetta.

Kieltämättä aikamoista itänaapurin rulettia tässä nyt pelataan. Ei pitäisi ottaa enää kovia riskejä tähän vaiheeseen elämässä, mutta minkäs teet kun riskejä on kumminkin tässä elämäntilanteessa otettava.