Tarkoituksenani on jatkaa muutamien oireiden tutkimista ja selvittämistä huolimatta päädiagnoosistani. Otin taas uusia askelia valkotakkisten suuntaan eilen päätyessäni myöhään iltapäivällä lääkärin puheille keskustelemaan niskan ja hartioiden kivuistani.
Lääkäri oli heti alusta alkaen ihan vastaanottavainen ja tuki pyyntöäni kaulan laajan röntgenin määräämisestä. Hän ihmetteli myös sitä miksi neurologian polilla nämä kaula- ja niskavaivat oli sivuutettu automaattisesti jotenkin MS-tautiin kuuluvaksi ja jätetty asia sikseen kun tutkiakin olisi voinut. Toisaalta ymmärtäähän senkin ettei julkisella puolella ole resurssien puutteen vuoksi kiinnostusta tutkia näitä asioita, mutta toisaalta jos tämäkin jätetään jälleen tutkimatta ja kuitataan asia tyypillisesti päädiagnoosista johtuvaksi, niin voin tulevaisuudessa päätyä olemaan ilman mitään dokumenttejä siitä että niskassanikin on jotain vikana ollut ja pitkään.
Onneksi tällä kertaa osui myös kohdille ihan mukava ja asiallinen lääkäri. Kun varasin aikaa lääkärin vastaanotolle, virkailija luurin toisessa päässä kertoi että vapaana tuohon aikaan olisi ollut myös se kuuluisa lekuri joka melkein viitisen kuukautta sitten lähetti minut kotiin viettämään "rentouttavaa viikonloppua" löydettyään kaulani koholla olleet imusolmukkeet. En usko että olisin kyennyt enää asioimaan hänen kanssaan, sillä en usko hänen kykyihinsä mitenkään olla kiinnostunut potilaan auttamisesta ja saattaisin muutenkin suutahtaa nähdessäni koko tyypin kaiken tämän sekoilun jäljiltä.
Kieltämättä en ole juuri ehtinyt käsitellä tässä blogissa sitä miltä tämä vakavasti sairastuminen tuntuu henkisesti. Fyysisesti kyllä tämä tuntuu joka päivä vähän erilaiselta, mutta henkisesti tämä on vähintään yhtä rankkaa huolimatta siitä että olen kyennyt hyväksymään MS:n jo jokin aika sitten osaksi lopullista elämääni ja "diilaan sen kanssa" näin nykykielellä asian ilmaistakseni.
Menin päiväunille tässä eräänä päivänä ja nukuin ehkä puolisen tuntia nähden yllättäen todella voimakkaan ja ahdistavan painajaisen. En usein näe sellaisia painajaisia, mutta tällä kertaa se kyllä iski kuin miljoona volttia syytöksillään. Unessa eräs kuollut sukulainen syytti minua ylimieliseksi ja lateli kaikenlaisia ikävyyksiä aavehahmona, eli ihan perusklassinen alitajunnan tapa käsitellä sairastumistani tämä vaikutti olevan.
En ole kai aivan ehtinyt hengähtää ja ajatella tätä sairastumistani oikein olan takaa vieläkään. En ole sellainen henkilö että kieltäisin mitään tai alkaisin elämään jossain haavemaailmassa missä minulla ei ole multippeliskleroosia, vaan hyväksyn tilanteeni ja laajemmalta kantilta myös kohtaloni sen ollessa sitten mitä vaan tämän taudin kanssa. Toisaalta psyyke sitten reagoi asiaan hiukan eri tavalla, sillä se näyttää viestittävän minulle että sairastuminen on tehnyt säröjä todellisuuteeni ja se painaa minua henkisesti taakkana.
Olen kuitenkin pohjimmiltani realisti ja se tarkoittaa tietynlaista asennoitumista elämään. En odota että elämässäni kaikki menisi aina putkeen ja että olisin ikuisesti jonkun jumalaisen auringonpaisteen alaisena ilman huolta huomisesta. Voin väittää jopa jollain oudon yliluonnollisella tasolla aistineeni että jotain tulisi olemaan suuremmalta kantilta vinossa elämässäni ennen pitkää ja tämähän kävi nyt valitettavasti toteen. Vaikka olen aika jalat maassa elävä yksilö, niin tämän sairastumisen väitän jotenkin aistineeni jo jokin aika sitten jopa ennen oireitani. Sellainen omituinen "tunne" on leimannut yleistä mielenlaatuani jo viime vuonna siinä määrin, että osasin ryhtyä jotenkin pelonsekaisessa hiljaisuudessa odottelemaan että rysähtääkö jotain ja jos rysähtää, niin milloin?
Ihmisten tunneskaala vakavasti sairastumisen kynnyksellä on usein aika laaja sekä mutkikas ailahteluissaan. Todella yleistä on kieltää sairastumisen diagnoosi ja epäillä sitä automaattisesti, sillä se on niin vakava ja elämää radikaalisti muuttava tapahtuma ettei sitä ole helppoa sisäistää itselleen aivan välittömästi jos koskaan. Itse olen "onneksi" saanut kuukausitolkulla aikaa pohtia vaihtoehtojani tutkimusten ja niiden tulosten lomassa, enkä ole koskaan elänyt jossain sellaisessa todellisuudessa missä minua ei vaivaisi mikään ja hukkaisin vain kallista aikaani tutkimuksesta toiseen. Tämä diagnoosi oli minulle ennen kaikkea helpotus, mutta samalla toki kova isku siinä mielessä että nuori mies sai nyt sitten loppuelämälleen tietynlaisen suunnan ja sen mukanaan tuomat rajoitteet. Asennoitumisestani huolimatta tulevaisuus on kertaheitolla niin epäselvä että on lähes mahdotonta ryhtyä pohtimaan vaikkapa asuntolainaa ja jotain unelmakotia kun ei tiedä missä kunnossa on edes kolmen vuoden sisällä. Toivottavasti kuitenkin tautini toistaiset merkit huomioonottaen olisin vielä pitkään hyvässä kunnossa ja että toimintakyky kokonaisvaltaisesti säilyisi myöskin vielä pitkään.
Elämässä on mentävä hirvittävistä ja mullistavista tapahtumista huolimatta eteenpäin. Reaalitodellisuuden ailahteluihin on sopeuduttava, sillä turha panikointi tai kaiken toivon heittäminen ei myöskään ole oikea ratkaisu tilanteessa missään nimessä. Väitän näin että minkä tahansa vakavan sairauden kanssa elämisen helpottuminen alkaa siitä että kokonaisvaltaisesti hyväksyy tilanteen, eikä yritä enää hapuilla siihen mitä elämä joskus oli. Toisaalta onneksi MS taitaa olla sellainen sairaus että sen yksilöllisyyden kanssa pystyy elämään pitkään aikalailla normaalia elämää, sillä eihän minullakaan nyt toistaiseksi edessäni ole ollut vielä mitään hirvittävän radikaalia muutosta. On kuitenkin hyvä ja tärkeä pohtia alati sitä tulevaisuutta, sillä elämän jatkuva ja ainoa pysyvä asia on tunnetusti muutos itsessään, joten sen faktan kanssa eläminen helpottuu heti kun pystyy sen itselleen sisäistämään.
Toki sen faktan kanssa eläminen on tunnetusti myös vain ja ainoastaan helpommin sanottu kuin tehty, mutta yrityksen jos toisenkin arvoinen pyrkimys.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti